Sivumerkkejä: Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Heti alkuun tunnustus: olisin tuskin tarttunut tähän kirjaan ellen olisi saanut sitä lahjaksi. Johanna Sinisalon kirjoihin yhdistyvät mielessäni kategoriat ”scifi”, ”dystopia” ja ”fantasia” eli kategoriat, joita kohtaan minulla on lukijana suhteettoman suuria ennakkoluuloja. Vaikka aikomuksenani on ollut ”jonain päivänä” lukea Sinisalon Finlandia-palkittu Ennen päivänlaskua ei voi, on Sinisalon muu tuotanto jäänyt minulta pimentoon.

Olen iloinen, että sain Sinisalon Enkelten verta lahjaksi, sillä se onnistui yllättämään positiivisesti. Vuonna 2011 ilmestyneen kirjan teema on mitä ajankohtaisin edelleen. Tarinassa oudot mehiläisyhdyskuntien häviämiset uhkaavat suistaa maailman ruokapulaan ja siten ihmiskunnan tuhoon.

Tarinan päähenkilö on keski-ikäinen mehiläisten hoitaja Orvo, joka alkaa löytää mehiläistarhaltaan tyhjentyneitä pesiä. Jäljellä on vain kuolleet mehiläiskuningattaret. Tässä vaiheessa ennenäkemättömät mehiläisten joukkokatoamiset ovat jo vaivanneet Yhdysvalloissa. Orvon poika Eero on eläinaktivisti, jonka tarinaa avataan tämän kiihkeiden blogikirjoitusten avulla. Mehiläisten katoaminen ekologisena kriisinä kietoutuu tarinassa muihin ihmisten, luonnon ja eläinten välisten suhteiden problematiikkaan. Samalla romaani on kertomus perhesuhteista ja epätoivoisistakin ratkaisuista.

Kerronnassa vuorottelevat tavallinen proosateksti ja blogimerkinnät. Blogitekstien, tai muiden sosiaalisen median tyylien käyttäminen kerronnassa on viime vuosina ollut suosittua. Minut tällaiset tyylilajit saavat usein lähtökohtaisesti kiemurtelemaan lukutuolissani epämukavasti. Mielestäni tällaista kerrontaa on lähtökohtaisesti vaikea tehdä hyvin. Ne ovat helposti selitteleviä, esittäviä ja siksi ulkokohtaisia ja vaivaannuttavia, teennäisiäkin. Sinisalon tarinassa blogi tuntuu eläinaktivistin manifestille helpolta, mutta toisaalta myös luontevalta valinnalta. Blogiteksti toimiikin yllättävän hyvin Eeron tarinan kerronnassa.

Paikoin tulee mieleen, että tarinasta olisi voinut karsia elementtejä. Orvon hahmo työlleen omistautuneena mehiläistarhurina, huolestuneena isänä ja innovoivana hautausurakoitsijana antaa materiaalia kerrakseen. Esimerkiksi Orvon entisen vaimon seikkailut sivuilla jäävät mielestäni irrallisiksi. Mehiläisiä mystifioivat osiot lienevät tarinallisesti relevantteja, mutta jäivät itselleni etäisiksi. Myös kirjan nimi on mielestäni mieleenpainumaton.

”Tikari iskee taas sellaisella voimalla, että jarrutan hengenvaarallisen nopeasti ja kiepautan auton armeliaasti kohdalle sattuneelle risteyslevennykselle, ohjaan auton viimeisillä voimillani pientareelle ja sammutan moottorin. Sitten annan huudon tulla.”

Enkelten verta onnistuu olemaan samanaikaisesti lähes jännitysromaanimainen kertomus, joka pitää otteessaan ja samalla herättelee aiheellaan ajattelemaan. Mehiläisten merkitys ihmiskunnalle on teema, joka on innoittanut myös dokumentteihin. Sinisalon fiktiivisessä tarinassa tuon siivekkään pistiäisen merkityksestä muistutetaan huutomerkinomaisesti. Kirjassa tarjoiltava tuhti tietopaketti mehiläisten merkityksestä ihmiskunnalle ja toisaalta ekologisen kriisin uhka eivät kuitenkaan vesitä fiktiivistä tarinaa tai tee siitä saarnaavaa. Mielestäni kirja yhdistääkin melko onnistuneesti ajankohtaisesta uhkakuvasta ammentavan jännityskertomuksen ja elämänmakuisen tarinan perhesuhteista.