Sivumerkkejä: Ryan Gattis: Vihan kadut

Vuonna 1992 valkoihoiset poliisit pahoinpitelivät tummaihoisen Rodney Kingin Los Angelesissa. Kun poliisit myöhemmin vapautettiin syytteistä, alkoivat kuusi päivää kestäneet mellakat ja eri jengien väliset tappelut, ja pian koko kaupunki ajautui kaaokseen. Väkivalta-aallon aikana kuoli ainakin viisikymmentä ihmistä. Vihan kadut on fiktiivinen kuvaus näistä kuudesta päivästä.

Teos kuvaa väkivaltaa niin uhrien kuin tekijöiden näkökulmista. Kertojia on lähes parikymmentä, ja ääneen pääsevät niin jengiläiset kuin poliisit, palomiehet ja sairaanhoitajat. Vaihtuvat kertojat eivät tee tarinasta poukkoilevaa vaan sitä on silti helppo seurata. Kirja kuvaa, miten väkivalta imaisee eri osapuolet mukaansa. Se kuvaa toisaalta jengien välisiä yhteenottoja, toisaalta esimerkiksi jengien ja poliisin välistä valtataistelua.

Vihan kadut on kerännyt paljon ylistystä eri tahoilta ja se oli jo ennen ilmestymistään eräänlainen tapaus. Ehkä hypetyksen taustalla on kirjailija Gattisin laaja taustatyö. Hän haastatteli kirjaansa varten useita jengiläisiä ja pääsi näin tutustumaan maailmaan, johon monilla ulkopuolisilla ei ole pääsyä.

Kirja on myös aiheeltaan hyvin ajankohtainen. Sen kuvaamat tapahtumat ovat yli parinkymmenen vuoden takaa, mutta ne voisivat kertoa myös nykyajasta. Tänä vuonna Yhdysvalloissa ovat puhuttaneet useat tapaukset, joissa valkoinen poliisi on ampunut tummaihoisen. Esimerkiksi Michael Brownin ampuminen nostatti taannoin laajan protestiaallon, joka purkautui väkivaltaisuuksina kaduilla.

Kiinnostavasta aiheesta, sujuvasta kerronnasta ja eheästä asetelmasta huolimatta kirja jätti ainakin minulle valjun olon. Kieli on laimeaa ja kliseistä eikä oikein erotu mistä tahansa jengiväkivaltaa kuvaavasta amerikkalaisesta elokuvasta. Fiktiivinen tarina olisi mahdollistanut paljon enemmän irrottelua.

Kirjan kuvaama maailma on macho, mutta itse kerronnan ei sitä tarvitsisi olla. Machoilua olisi kirjassa voinut edes jotenkin problematisoida.

”Jätkä jatkaa länkytystään siitä, miten tämä ei ole enää hänen Amerikkansa, maa, jonka hän tuntee ja jota hän rakastaa ja johon hän uskoo. Minun on pakko nauraa. Tyyppi on varmaan asunut lähiössä niin kauan, että on unohtanut, millaista näillä huudeilla on.”

Kerrontaa vaivaa myös selittely. Paikoin minä-kertoja ei esimerkiksi jenginuoren kohdalla tunnu uskottavalta. Tuntuu kuin puhujana olisi kuitenkin joku ulkopuolinen.

”Koulussa tutustuin uuteen maailmaan ja opin sosiaalisia taitoja, joita en ollut tiedostanut tarvitsevani. Tavallaan minulle kehittyi toinen persoona. Olen edelleen Clever, homeboy, joka on valmis mihin tahansa jengin puolesta, mutta myös Robert Rivera, opiskelija, tai herra Rivera, kuten professori Sturm minua kutsuu. Persoonien välissä on muuri. Tuntuu kuin eläisin kaksoiselämää.”

”Ymmärrän, että olemme ottaneet oikeuden omiin käsiimme, enkä ole ihan varma, mitä minun pitäisi siitä ajatella. Vigilantti-sanalla on paha kaiku, mutta me olemme vain tavallisia kansalaisia, jotka täyttävät viranomaisten jättämän tyhjiön.”

”Poltin hihani, kun joku kirjoituspöydän takaa paikalle lennätetty merijalkaväen upseeri, jolla oli lakissaan enemmän natsoja kuin sen alla maalaisjärkeä, filosofoi meille tilanteesta. Hän sanoi, että meidät erottaa jengeistä se, että me emme ammu, ellei meitä ammuta. 'Miten niin erottaa?' kysyin koomisen vakavan näköiseltä upseerilta. 'Me olemme jengi siinä missä nekin.'”

Teoksen alkuperäinen nimi All involved onkin suomennosta monella tapaa tarinaa kuvaavampi. On ymmärrettävää, ettei termi käänny suomeksi aivan yhtä luontevasti, joten siihen nähden Vihan kadut on nimenä ihan ansiokas.

Todellisten tapahtumien valossa, kuten myös viimeaikaisten mellakoiden ja poliisiväkivallan näkökulmasta kiinnostavaa on, miten yhteiskunnalliset vinoutumat ja ongelmat palautetaan kategorisiksi, syrjään työnnettävien ryhmien ongelmiksi. Näin tehdään esimerkiksi puhumalla jengiväkivallasta ja jengien välisistä selkkauksista. Yhtä lailla voitaisiin jengiväkivallan rinnalla puhua poliisiväkivallasta – puhumattakaan rasismista ja köyhyydestä. Gattisin teoksessa tämä problematiikka nousee paikoin esiin, esimerkiksi vuoden 1992 tapahtumissa osallisina olleiden henkilöiden puheenvuorojen kautta. Itse olisin kuitenkin janonnut näiden puheenvuorojen käsittelyä enemmänkin.