Sivumerkkejä: Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Romaanin päähenkilö on amerikkalainen neurotieteen professori Joe Chayefski, joka on eronnut suomalaisesta vaimostaan Alinasta. Heidän yhteinen poikansa Samuel on jäänyt Joelle etäiseksi, sillä Joe on eron jälkeen muuttanut takaisin Yhdysvaltoihin ja perustanut uuden perheen. Joe on töissä tutkimuslaitoksella, joka käyttää koe-eläimiä ja on siksi eläinaktivistien hampaissa. Samaan aikaan isäsuhteensa kanssa kipuileva Samuel etsii itseään ja löytää hengenheimolaisia niin ikään eläinaktivistiporukoista. Tarinan merkittävät juonenkäänteet kiertyvät näiden henkilöiden ja jännitteiden ympärille.

Kirjan nimi viittaa yhteen kirjan teemoista: tietoon ja tietämättömyyteen. Kirjassa päähenkilöt eivät aivan tiedä mitä tekevät yksityiselämässään tai mitä seurauksia menneisyyden teoilla on. Yksi kirjan teemoista onkin vanheemmuuden mukanaan tuoma avuttomuuden tunne. Samalla tietämättömyyden ja avuttomuuden äärellä on teoksessa koko yhteiskunta, jonka kehitys on johtamassa maailmaan, jossa kukaan ei oikein tiedä mitä tehdä.

He eivät tiedä mitä tekevät on jonkinlainen aikalaiskuvaus ja kritiikki tästä maailmasta. Teoksessa liikutaan sujuvasti yksityisen ja yleisen välillä. Rinnakkain kulkevat parisuhteen ja perheen kuvaus, työelämän kiemurat ja globaalit, poliittiset teemat. Kieli on sujuvaa, mutta yllätyksetöntä.

Minulle Valtosen teos oli ristiriitainen lukukokemus. Toisaalta pidin sen ”(pohjois)amerikkalaistyylisestä” ja hieman ”jonathanfranzenmaisesta” keskiluokan kuvauksesta ja selkeästä tarinasta. Tieteen kehto, yliopisto, sopii tarinan viitekehykseksi erinomaisesti ja palaset on kudottu luontevasti yhteen. Juoni pitää joitain pitkitettyjä kohtauksia lukuunottamatta ihan hyvin otteessaan ja loppuratkaisu jopa hieman jänitti.

Samalla minua häiritsi teoksen selittävä kerrontatyyli. Oli sitten kyse kulutuksesta, uskonnosta, asepolitiikasta, naisten ja miesten palkkaeroista, kulttuurien yhteentörmäyksistä tai yliopistomaailmasta, kirjailija ei tunnu pääsevän yhdenkään aiheen ohi ilman selitystä siitä, mikä siinä on pielessä. Lukijalle väännetään rautalangasta, mitä aiheesta pitäisi ajatella. Nämä osiot tuntuvat lukijan älykkyyttä aliarvioivilta eikä tilaa jätetä lukijan mielikuvitukselle. Toisaalta yhteiskuntakritiikin sanoittajana teos ei häikäise.

”Maailma oli yllättävän erilainen kahdelle työssäkäyvälle aikuiselle kuin yksinhuoltajalle. Ja vaikka Henri sanoi olevansa naisvaltaisella matalapalkka-alalla, yksityisvastaanotto ja koulutus- ja asiantuntijatehtävät auttoivat. Sitä paitsi Henri ei tiennyt naisvaltaisesta matalapalkka-alasta mitään. Alina oli kuullut, mitä Leenalle maksettiin päiväkodissa. Henrin palkka oli kaksinkertainen.”

”Edelleenkin tuntui merkilliseltä, että toimittajat soittivat ja kysyivät häneltä korkeakoulutettujen maahanmuuttajien mielipidettä lukukausimaksuista, työn verotuksesta tai kotitalousvähennyksen poistamisesta. Eikö toimittajan kannattaisi kysyä maahanmuuttajalta itseltään?”

Valtonen on itse työskennellyt ja asunut Yhdysvalloissa ja kirjassa on paljon huomioita kulttuurieroista. Jostain syystä piikit niin suomalaiseen kuin amerikkalaiseen kulttuuriin eivät tunnu kovin omaperäisiltä.

”Joe meni kahvihuoneeseen keittämään Yhdysvalloista tilaamaansa french roastia. Suomalainen kahvi oli käsittämätöntä, kuin kaapissa tarkoituksella väljähdytettyä tai vahingossa paahtamatta jätettyä.”

Valtosen teoksessa teemat ovat tärkeitä. Kun aiheet ovat näin isoja, niistä kertovalta romaanilta odottaisi järisyttävämpää lukukokemusta.

Kirja avaa osaltani Helmet-lukuhaasteen. Osallistun sillä Helmet-haasteeseen #25 (kirjassa on yli 500 sivua).