Sivumerkkejä: Laura Lindstedt: Oneiron

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Missä me silloin olemme ja mitä mietimme? Tästä asetelmasta ponnistaa Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu romaani Oneiron. Lindstedt kuvaa Oneironia, eräänlaista välitilaa elämän ja kuoleman rajalla, jossa seitsemän toisilleen ennestään tuntematonta naista kohtaavat ja kertovat oman tarinansa. Tarinoiden kautta kuoritaan esiin se, mitä naiset ovat olleet ja mitä heille on tapahtunut.

Itselläni henkilöistä mieleen jäivät eniten New Yorkista kotoisin oleva juutalainen performanssitaiteilija Shlomith ja brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada. Lisäksi päähenkilöitä ovat venäläinen kirjanpitäjä Polina, ranskalainen kotiäiti Nina, syöpään sairastunut hollantilainen Wlbgis, Senegalista kotoisin oleva, köyhä Maimuna sekä itävaltalainen teinityttö Ulrike. Vaikka päähenkilöitä on paljon, on eri tarinoiden seuraaminen helppoa, sillä kirjan rakenne on selkeä. Mielenkiintoiset kohtalot myös pitävät otteessaan.

”Polina oli kertakaikkisen kiusallinen ihminen. Hänellä sattui olemaan muutamia erityiskykyjä, esimerkiksi tämä valokuvantarkan muistamisen kirottu lahja, jolla olisi ehkä ollut käyttöä taikurinhommissa, mutta ei virastoissa eikä edes luovien ihmisten maailmassa, sillä luovien ihmisten maailma, niin kuin mikä tahansa sosioekonominen kerrostuma, on tupaten täynnä valmiiksi hiottuja asentoja.”

”Shlomith kertoi: 'Kuten tiedätte, olen taiteilija. Teen performansseja, menen työkseni rajoille, jotka ovat epämukavia, jopa vaarallisia. Mutta koskaan en vahingoita muita kuin korkeintaan itseäni. Maalma on täynnä väkivaltaa, mutta ei se vähene, vaikka räjäyttelisin ostoskeskuksia, jotka ovat täynnä moraalittomissa olosuhteissa tehtyä roskaa.'”

Teksti on vaatinut kirjoittajalta laajaa perehtymistä erilaisiin teemoihin aina sairauksista eri kieli- ja kulttuuriryhmiin. Päähenkilöt edustavat keskenään paitsi erilaisia kulttuuritaustoja myös eri ammattiryhmiä ja sosiaalisia luokkia. Lindstedtin käyttämä kieli on rikasta ja nautinnollista lukea.

”Nina oli ymmärtänyt naida miehen jolla oli rajaa, vanhaa arvokasta ei lainkaan nousuhumalaista rahaa, ei Lamborghini-rahaa, ei edes Chevrolet Bel Air -rahaa, vaan pikemminkin Citroën Déesse -rahaa (ja sekin sympaattinen kottero oli suurimman osan ajasta tallissa).”

”N.9. Mielikuvitus. Ilman sitä ei voi olla Hyvä Äiti, korkeintaan keskinkertainen, tai peräti huono. Nykyisessä monivalintatehtävämaailmassa mielikuvitukseton äiti ei ole juurikaan parempi kuin ketjupolttajaäiti, viinisieppoäiti, poissa oleva äiti, remmiä käyttävä äiti tai pahin kaikista: kohtauksia järjestävä draamaqueen-äiti (jollainen Jean-Philippen aiemmasta kihlatusta olisi epäilemättä tullut), joka luulee kotiansa teatterilavaksi, lapsiaan maksaviksi asiakkaiksi, ja odottaa saavansa show'n jälkeen aplodeja ja ruusuja.”

Oneironia on kiitelty sen kerronnallisesta uudistamisesta. Lindstedt kuuluu itse Mahdollisen kirjallisuuden seura -nimiseen kollektiiviin, mitä ei ole Oneironia lukiessa vaikea kuvitella. Kirjailijoista koostuva yhteisö haluaa omien sanojensa mukaan laajentaa proosailmaisun keinoja. Oneiron venyttääkin totuttuja proosan rajoja, mutta lopulta melko maltillisesti. Lindstedt leikittelee kerronnan eri tyyleillä, ehkä kuitenkin lähinnä muodollisesti. Tekstin rakennetta rikotaan esimerkiksi esseiden, runojen, kirjelmien, lehtileikkeiden, luetteloiden ja tietokirjapätkien keinoin. Tekstityylien vaihtelu tuo mielenkiintoa myös lukukokemukseen ja tuntuu piristävältä. Tekstityyleillä leikittelystä ja ilmeisen omaperäisestä juoniasetelmasta huolimatta itse tarina ja kerronta nojaavat hyvin perinteisiin tapoihin. Samalla se kuitenkin onnistuu kertomaan raikkaasti, yllättävästi ja elämänmakuisesti aiheesta, joka ei ole sieltä helpoimmasta päästä - kuolemasta.